Alussa oli Pirrinniska

Takaisin

lippomiehen-tarina-jl-kuva
Kuva ja tarina: Jukka Lauri

Ensimmäinen lippouspaikka missä olen lippousta opetellu, oli tuo kuvan pirrinniska. Tuo iso kivi on se pirri ja lippokuoppa sen yläpuolela on sitä niskaa. Mistäkhään seki kivi on nimensä saanu? Mithään pirrin muotoa miien siittä löyä. Nimi häätyy kuitenki olla vanha, sillä ainaski minun isoisän sukupolvi puhu pirrinniskasta, ja nämä oli syntynheet osin jopa 1800 –luvun loppupuolelala.

Kuvassa kiven yläpuolella on pieni sileän virran lampare. Vesi on siinä aavistuksen verran syvempää ja siihen siika pysähtyy, tai kuas se tietää, että pysähtyykö, mutta niin kuitenki sanothaan. Lippoaja laitta lipon vetheen varovasti tuon kuvan oikealta laian yläpuolelta. Sielä ylhäälä lippoa kuljetethaan varovasti, hengittämättä ja sukkasilhaan. Sitte ko lippo alkaa olla lähempänä tuota kuvan kiveä, voihaan varovasti hakea lipon kulule syvempää vettä. Tuon kiven eessä on sen paikan syvin kohta, ja sielä on kala. Lopussa pieni paihnautus kiven laitaa ja rantaa kohen. Ylheesä kala tullee siinä vaihheessa. Monesti sie tunnet kalan vaikka et saa sitä liphoon. Sie tunnet silloin keveän pehmeän liikheen jonka liponvarsi välittää sinun käsitten tuntoaisthein. Kalan tuntee tällalaila, ko se sattuu vempelheesseen, tai sitte se saattaa osua lipon liihnaan sen ulkopuolela. Se tunne on aivanko veen alla joku ottas käelä varovasti kiini liposta ja pikkusen pehmeästi puistelis, niinko ilmottais, että täälä olhaan.

Jos sie tunnet kalan, sie häyt seuraavassa pistossa olla oikein varovainen. Ahnehtimhaan ei kannatte alkaa, sillä silloin sie koluat lipola pohjan kivhiin ja kaikki siiat häipyvä valittehmaan nousureittisä muualta.
Parhaimilhaan sie saatat saaha useammanki siian kerrala. Tämä pirrinniskan lippopaikka on Karila, ja tarkemin määriteltynä Välikarila. Karin pienistä kuopista saattaa aamuyön varhhaisina tunteina tulla jopa 4- 5 siikaaki yhteen pisthoon. Sielon kuopat niin pieniä ja ko parvi sattuu täyttähmään montun, niin silloin saattaa tärähtää isoki saalis.
Tuossa mie alotin. Vuosikymmen oli 1960 –lukua ja vuosi taisi olla 1968 tai 1969. Isä toimi koulumestarina, niinko kaikile muilekki poijle. Faariskoitten ja vähän muittenki äijitten kautta se tieto välitty. Kaikista tähelisin asia mitä opetethiin oli, että kivhiin ei saanu koluta. Silloin ei saanu kallaa ja muutenki semmosta lippomiestä ei pietä oikein minhään. Kivheen koluajille naureskelhaan vain sölän takana. Tarkkaa hommaa soli. Heti ko liponvarsi värähti väärälä laila niin tuli tuomio: ”Nyt sie koskit kivheen”. Vahti ko haukka.

Helppoa niihin kivhiin ei ole olla koskematta ko niitä on kosken pohja täynä ja lippoa häätyy kuitenki kuljettaa aivan pohjan tuntumassa. Se siika ko on sielä lähelä pohjaa. Ei se pinnala pelehi niinko valtameren delfiini. Sitä hääty vain pikkuhiljaa oppia muistamhaan pahhiimat lohkahreet ja jotenki sie pystyt lukehmaan niilä käen tuntoaisteila, että kulkeeko lippo tarpheeksi syvälä. Eri lippopaikoissa on eri kivet, karikot ja erilaiset virtaukset. Pirrinniskasta sitä sitte siirty aina uussiin paikhoin opettelehmaan niitten salhaisuuet. Lippopaikkoja löytyy paljon, ja niilon kaikila nimet. Koskelta löytyy saarenlaaka, maasaarenlaaka, potku, potkunniska, karinhäntä, pitkä, nälkäkivi, lahenleuka ja monta muuta. Enniiten minun mielikuvitusta on kiihyttäny tuo nälkäkivi. Mistäkhään son saanu nimensä? Onko joku lippomies kuolu nälkhään juuri sen paikan krenkhuun. On tullu vähän kallaa ja siihen on tuupertunu.
Ensimmäisen lippovuoron mie lipposin kesälä 1970. Mie olin silloin vielä 13, mutta täytin samana kesänä 14, eli olin niilä rajoila, että saatethiin iän puolesta hyväksyä. Kauheasti jännitti. Onneksi oli toinen saman ikänen tulossa lipole ja se helpotti. Se toinen samanikänen oli muuten Vaaraniemen Kari. Muut kaksi olit muistaakseni Alamäen Paavo ja Äärelän Henri.

Sen ajan lipot olit raskaampia ko nykyset. Tämä johtu siittä, että varret oli puusta. Silloin ei lasikuituvartta oltu vielä lippoushomhiin tuotu. Puuvartta ko vuorokauen heilutti, niin tiesi jotaki tehneensä. Poikaset pruukasitki varata lippopaikan Karilta jo etukäthään. Tämä tehtiin siksi ko Karila oli puuvarrelaki keveämpi lipota, ko sielä ei niin tarvinu kurotella varren päästä. Siian sai lähempää ja kuopat oli pienempiä. Saatto jo parila pistola tietää, että oliko sielä kallaa vai ei. Valkamaassa oli rankempaa. Sielä hääty heilua pitkälä varrela ja laajaa kuoppaa sai haroa pitkät jaksot kerralhaan. Paikan varraus tehtiin niin, että liponvarsi laukotethiin jo päivälä ennen vuoron alkamista Karile. Mehän olima Vaaraniemen Karin kans sen verran kälmiä, että tämän tehimä. Varasima paikat ja aloima kattohmaan kelloa, että koska tullee iltaseittemän.
Lippovuorole sitä sitte lähethiin. Pieni paine oli sen suhteen, että saapikhaan sitä kallaa tarpheeksi? Olinhan mie jo parina kesänä kereny Halhmeen aikana lipota, mutta vuorolippous oli eri asia. Lippous ko oli pantu päivin eli taloitten vuoroile, niin pitkin iltaa ja päivää kulki porukkaa kysymässä, että ”paljos on maala?”. Tarkotti sitä, että kuinka paljon oli Valkamaasta ja Karilta saatu. Lukua piethiin joskus jopa lippokuopista. Harvassa hommassa mie olen törmäny sen jälkheen yhtä tarkhaan tulosmittaukseen. Ei sielä auttanu olla laiskana ja kovin paljon istuskella. Tosin tauon pitäminenki on osa taitoa. Kuopan häätyy antaa välilä olla rauhassa, kolviintu niinko sanothiin. Silloin siika uskaltaa sinne tulla.

Illala alethiin siis seittemältä ja lipothiin tuone kymmehneen yhteentoista. Riippu siittä kuinka kallaa tuli. On joskus lipottu myöhäsemphäänki. Kerran olen mahottoman kalantulon vuorola liponu läpi yön, mutta se oli 8 vuotta myöhemin.

Aamula oli sitte tiukempaa. Varsinki Karile heräthiin varhain. Vuoro- eli ns. päivinlippous alko ennen varemin kesälä, jo heinäkuussa. Silloin oli valosaa ja siika lähti jo aamuyöllä liikheele. Varhaisimmat tulit Karile jo kolmelta. Neljältäki kesti vielä tulla, mutta jos tuli viieltä oli nukkunu pitkään. Kuuelta tulheelta meni jo maine lippomiehenä. Aivan vetämätön värkki.
Aamuyön tunteina varsinki Karilta tuli enniiten kallaa. Saatto koko vuorokauen siikasaahliista tulla ainaki kolmannes, jos ei enemänki. Herrääminen nuorena niin varhain oli riethaan vaikeaa, mutta kyllä se siian suittu pisti adrenaliinia liikheele ja siinä sai silmänsä auki.

Yhtenä etappina oli kattoa koska Myllynpirtti aukesi. Tämä tapahtu yheksältä. Silloin oli lippomiehilä takana jo viien, kuuen tunnin työpäivä. Ja vielä piti jatkaa kaheksan tuntia. Varsinki iltapäivän tunteina sitä alko turtuhmaan. Herkkyys käsistä alko kaota, mutta siihen aikhaan vaelsi koskele halukhaita ”tuuraajia” jotka halusit kokkeila. Kylän äijiä tuli koskele kattelehmaan ja muuten vain porisehmaan. Siinä piti jo mielelhään taukoa ja anto toisile vuoron. Näin meni ja iltapäihvään sisälty vielä oma sen ajan erikoisuus, eli siian paistaminen. Lippomiehet saiva paistaa yhen siian varthaassa. Tietenki valithiin issoimasta päästä ja Alamäen Paavo löi siiat varthaasseen ja oli kokkina. Heilutteli sitte paistokoan vierelä käelä ja anto merkkiä, että valmista on, tulkaa syöhmään. Siette me söimä kokohnaisen ison siian kumpiki ja kauhoima joen vettä juomaksi.

Seuraava jännäyksen kohe oli sitte, että mitenkhään siianjako onnistuu. Se ko on kans lippomiehen velvollisuus. Jo kuuen jälkheen alko pikkuhiljaa väkeä kokkointhuun. Istuit aitoitten porthaila tai rantakivilä lippomiesten kans porisemassa. Oli jo helpotus ko sai lyö viimiset siiat säkhiin, ottaa lipon kouhraan ja marsia koskikenttää kalapuohin suunthaan. Tunsi ittesä melkein leuhkaksi. Lippovuoro oli hoiettu ja sen muistan, että saahliin määrässäki pärjäthiin. Olima menhee lippomiehinä täyestä. Onneksi sitte vanhemmat, eli ne Valkamaan miehet hoiti kalan jaon ja met pääsimä vähemällä, mutta saima olla apuna.

Ensin lippomiehet plokkasit ittele palkan eli lipposiian. Soli jokhaisen henkilökohtainen palkka. Sai ottaa issoiman kalan minkä oli saanu, parhaassa taphauksessa oli tullu jopa lohi tai taimen. Tämän jälkheen jaethiin löönä. Löönä tuli lippovuoron hoitahneile taloile ja tuohon aikhaan soli pienempi ko nykysin. Tuolloin löönä oli 10 suurinta kallaa kullekki. Nykysin se on 15 kiloa.

Tämän jälkheen alko sitten ylheinen jako vanhoile manttaalitiloile, Näitä saatethiin jakkaa vielä pienemphiin ossiin talokunnan perillisille. Joku sanoki kerran, että met jaama niin kauon, ettei kellekhään jää mithään. Mutta siian jaon selvittäminen onki sitte kokohnaan toinen juttu.

Nuita lippovuoroja olen sitte hoitanu viien eri vuosikymmenen kesinä. Liponvarret on vaihtuhneet lasikuitussiin, lippomiehiä on menny manan maille ja uusia on tullu tilale, mutta lippokuopat on entisensä ja niin on myös lippovuoron tunnelmat, ja koski kohisee aivan samala äänelä.

Pikalinkkejä (lisää sivuja löytyy ylävalikon kautta):

Lippoaminen

Lipon tekeminen

Krenkku

Kalan jako