Kulle- ja rantanuottapyynti

kulle 1.jpg
Kullepyyntiä Karunginjärvellä heinäkuussa 1962. Kuvaaja Reino Kainulainen. Tornionlaakson maakuntamuseo.

Tornionjoen kalastus on ollut erityisen tuottoisaa. Jo keskiajalla se oli yksi Pohjoismaiden parhaimmista. Kalastus on vaikuttanut merkittävästi Tornionlaakson pysyvän asutuksen syntyyn, mikä vilkastui vuonna 1323 solmitun Pähkinäsaaren rauhan jälkeen.

Ihminen on ollu alkuajoista lähtien lihan ja kalan syöjä. Sillon sitä haethaan semmosia paikkoja että missä sulla on lähelä kummakki tämmöset käyttöoikeuet ja kyllä se ihmissilmä on halunnu maisemaaki. Tornionjoki on vaaralapin kainalossa, mitäs kauniimpaa paikkaa voi olla.” (Vilppu Lakkapää)

”Varsinkin lohta mutta myös siikaa pyydettiin liikkuvilla verkoilla, joita kutsuttiin nimellä ”kulle”, ”kulth”, tai ”kolknot”. Kulleverkko on poveton nuotta, joka on korkeintaan 120 syltä pitkä ja 9 kyynärää syvä. Verkkoa vedettiin jokea pitkin kahden veneen välissä virtauoman keskeltä erityisillä apajapaikoilla. Vedon loppuvaiheessa, jopa 1,5 kilometriä pitkän ”heiton” aikana, veneet soudetaan yhteen ja nuotan molemmat laidat vedetään vuorotellen yhteen kytkettyihin veneisiin. Lopuksi on jäljellä noin 10 syltää verkkoa, joka punotaan yhteen pussimaiseksi peräksi ja nostetaan veneisiin saaliin kanssa. (Furmark.)

Kulteella kalastetaan etupäässä Ruotsin ja Suomen Karungin suvantopaikoissa ja ainakin myöhemmin 1900-luvulla myös Hietaniemessä, Vitsaniemessä, Päkkilässä sekä Pekanpäässä ja Kainuunkylässä Suomen puolella. Näissä kylissä jotkut kalastajat käyttävät kulletta vielä tänä päivänä. Kainuunkylässä, Hietaniemessä, Vitsaniemessä ja Päkkilässä kalastajat ovat käyttäneet rantanuottaa aiemmin, vanhimmat kalastajat muistavat myös, kuinka kulle tuli heidän käyttöönsä luultavasti Karungista. 1960-luvulla alettiin käyttää kevyempää, nailonista valmistettua kulkuverkkoa, joka nykyään suureksi osaksi korvaa kulteen ja rantanuotan. Työvälineet ja erilaisten nuottien muotoilu on muun muassa mukautettu apajaan sopivaksi ja erilaisia välineitä on käytetty kalastussesongin aikana veden korkeuden, sään ja kalan käyttäytymisen mukaan. Innovaatiot ovat syntyneet kalastuksen helpottamiseksi. Kulkuverkon hyvä, mutta osittain ehkä myös huono puoli oli se, että kalastuskuntaa ei enää tarvittu, koska kalastuksen pystyi hoitamaan kahdestaan tai aivan yksinkin.

kulle 2 pentti myllymäki.jpg
Kullepyyntiä Karungissa 1950-luvulla. Kuvassa Pentti Myllymäki. Kuva Pentti Myllymäki

Mie en muista kuka soli se oikein vanha, no tuossa Ruottin puolella Kankhaanrannan Pekka, se selitti että se vaari oli jo porissu että suomalaiset on heittäny kulletta, jonkulaisila verkoila.
-Pentti Myllymäki, Karunki

Kulleapaja

Kulleapajat sijaitsevat jokien suvantopaikoilla ja karien välisissä syvänteissä. Ne saattavat olla parinkin kilometrin mittaisia.

Apajapaikoiksi kutsutaan vesipohjia, joissa nuotanveto suoritetaan. Kulteen apajaksi sopivat tasapohjaiset kaikista mahdollisista esteistä kuten kivistä, uppotukeista ja haoista vapaat hiekkapohjat. Tulvat, maankohoaminen ja ihmisen aiheuttamat muutokset vesien pohjissa vaikuttavat apajapaikkoihin. Niinpä ne ovat saattaneet vuosien saatossa myös muuttua. Esimerkiksi Karungissa apaja on lyhentynyt siitä, mitä se oli 1900-luvun alkupuolella. Kalastajat tekevät myös erilaisia huoltotoimia joen pohjan entisöimiseksi.

Apajapaikka ja apajan vetokohta voidaan erottaa kahdeksi erilliseksi paikaksi. Paikkaa, jossa nuotta vedestä nostetaan, kutsutaan nostimeksi. Kulteen vetoa on harjoitettu Tornionlaaksossa ainakin Suomen ja Ruotsin Karungin, Pekanpään/Päkkilän, Armassaaren/Vitsaniemen/Kainuunkylän/Hietaniemen, Niemisen/Luppion ja Hannukkalan apajilla.

Soon pyyetty eri apajilla, mitä tänä päivänä pyyethään, ko alun perin siittä meilä on nimiki Apajasaari, ko siinä on ollu uskottavasti ensimmäinen apaja. Sitten on ollu vanhastaan Pokholmin (Pukulmi, Bockholm) apaja ja sitte on ollu meriputhaassa jokka jokku sotkeva Kultaniithyyn mutta soon kaks eri asiaata olemassa kokohnaan.” – Reijo ”Rössö” Keskitalo, Pekanpää

kulle 3 risto keskitalo.jpg
Kullekalastaja Reijo Keskitalo, Pekanpää. Kuva P. Suonvieri

Kulteen eli apajan veto

Apajan vetoon kuuluvat seuraavat toimet: potkeminen, vetäminen, nostaminen ja trumpsaaminen tai tarpominen. Potkeminen tarkoittaa kulteen ja köysien vesille heittämistä. Heittovaiheen lopussa verkon loppupäähän muodostetaan ns. ”virtamukka”, eräänlainen mutka, jotta verkko kulkisi paremmin virran mukana. Paikan virtauksesta riippuen verkkoa heitetään toisesta veneestä enemmän, esim. Karungissa ulkopuolen veneestä vain noin parikymmentä metriä ja loput 160 m kiesipuolen venheestä. Samoin virtamukka vaikuttaa enemmän siihen ulkopuolen verkkoon. Kiesipuolessa virtamukka katoaa aika äkkiä alun jälkeen. Tämän jälkeen kulteen annetaan ajelehtia kahden veneen välissä U:n muotoisena, yleensä noin kilometrin verran myötävirtaan, jonka jälkeen veneet vedetään yhteen. Vetämisen aikana köydet lapetaan nostimelle yleensä käsin. Toimitus on tehtävä yhtäjaksoisesti, jotta kalat eivät pääsisi puikahtamaan reisiverkon harvoista silmistä läpi. Köysiä myös lyödään säännöllisin välein veteen niin että kalat jäisivät apajaan. Nostamisvaihe on itse nuotan tai perän lappamista nostimelle. Tässä vaiheessa on toimittava ripeästi varsinkin, jos kalasaalista vaikuttaa olevan. Trumpsaus tai Karungissa käytetty tarpominen on veden porskuttamista sauvalla. Trumpsauksesta muodostuvien ilmakuplien tarkoituksena on säikyttää kaloja nostimen puolelta perään niin, etteivät kalat pakenisi esimerkiksi veneen alta. Trumpsaus/tarpominen aloitetaan nostamisen aikana rauhallisesti ja kiihdytetään kiivaammaksi lähemmäs perää tultaessa.

”Ne veethiin sinne etuvenhheesseen kumpiki näin ristiin, sitte laskethiin se peräverkko tuohon pääle ja siinä alethiin punohmaan. Se punothiin semmoseksi köyeksi. Suomen puoli piti punoa näin Suohmeen päin ja Ruottin puoli Ruothiin päin. Etuverkot olit harvempia, näe ne menit pienemmät kalat etuverkosta takemphaan verkhoon. Se tuli se taaja verkko ulkopuolele sen pussin.” – Esa Ojanperä, Karunki

kulle 5.jpg
Kaksi venettä on soudettu yhteen. Kulteen veto alkaa. Edessä Johan Janne Sammeli, hänen takana Hjalmar Hellberg. Kuva: Haaparannan kaupunki, Kalastusmuseo.

Veneen perää pitävä perämies on kulleoperaation päällikkö. Molemmissa veneissä on perämiehet. Karungissa Suomenpuolen venettä kutsutaan ulkopuolen veneeksi ja Ruotsin puolen venettä kiesipuoleksi. Nimitys kiesiä on peräisin saamenkielestä ja tarkoittaa punomista. Soutaja on tietysti oltava ja pari apuria, kun aletaan nostotoimiin.

kulle 8
Kulteen heitto vesille 1977. Kuvaaja Henri Nordberg, Tornionlaakson maakuntamuseo.

Rantanuottakalastus

Rantanuottakalastusta on harjoitettu Tornionlaaksossa hyvin pitkään. Jo 1500-luvun alussa Tornionlaaksossa vieraillut Olaus Magnus kuvasi puupiirroksissaan jonkin tyyppistä rantanuottakalastusta. Rantanuottaa on käytetty myös 1900-luvulla Tornionlaaksossa. Se lopetettiin siinä vaiheessa, kun tilalle tuli keveämpiä kalastusmenetelmiä. Rantanuottaa on Vitsaniemen ja Kainuunkylän seudun kalastajien mukaan käytetty vielä 60-luvulla. Uutuudet tulivat ensin Ruotsin ja sitten Suomen puolelle.

kulle 9 rantanuotta.jpg
Rantanuotta kalastusta Pekanpäässä. Kuva: Pentti Lauri.

Kalastus rantanuotalla

Rantanuotalla kalastettaessa niin sanottu ”taukomies” pitää kiinni nuotan toisesta päästä rannalta. Rantanuotan heittoon tarvitaan vain yksi vene. Kalastuksen aluksi ojennetaan yläpaula nuotanvetoa ohjaavalle taukomiehelle, joka ottaa sen vastaan ja juoksee rantatörmää ylös pitäen kiinni verkon päästä. Samanaikaisesti perämies aloittaa nuotan heiton veneestä toisen miehen heittäessä painoilla varustetun alapään veteen. Nuotan toinen pää soudetaan joelle päin laajassa kaaressa. Sen jälkeen nuotan annetaan kulkua alavirtaan päästämällä se paula samanaikaisesti kuin käännytään ja aloitetaan rantaa kohti soutaminen, niin kutsuttu maihinnousutauko, suurin piirtein keskeltä nostopaikkaa ja otetaan kurssi kohti rantaa. Taukomies pitää koko ajan kiinni köydestä niin, että virta ei vie koko verkkoa mukanaan. Sitten alkaa veto, joka tapahtuu veneeltä. Taukomies tulee koko ajan lähemmäksi ja juuri kun koko verkko on melkein vedetty kokoon, aloitetaan alapaulojen veto molemmista reunoista niin, että kala jää pussiin ja voidaan nuotan avulla vetää maihin.

Kalasaalis ja sen hyödyntäminen

Kalastus on maatalouden rinnalla ollut erittäin tärkeä elinkeino Tornionlaaksossa. Parhaimpina aikoina kalastuksesta saatu hyöty on vastannut jopa 50 % tuloista. Varsinkin lohesta saadut tulot olivat elintärkeitä, mutta myös koskikylissä on siiasta saatu hyöty ollut varsin merkittävää. Kalakauppaa on käyty lähialueella, mutta kalaa on myös välitetty pääkaupunkeihin, niin Helsinkiin kuin Tukholmaankin.

Suomalaiset myivät usein saalinsa Ruotsiin kun sieltä sai paremman hinnan, mutta joskus on saattanut olla myös päinvastoin esimerkiksi vuonna 1952, kun Helsingissä järjestettiin kesäolympialaiset. Silloin Tornionjoen lohta vietiin roppakaupalla Etelä-Suomeen. Lohen kilohinta oli aikaisemmin verrattain korkea ja usein ei edes kalastajalla itsellään ollut varaa sitä syödä. Kaikki myytiin. Ja jos oli huono kalavuosi, ei kalastaja saanut edes kauan kaivattua juhannuskalaa itselleen. Alkusyksystä kulteella pyydetty siika jäi kuitenkin yleensä kalastajien omiin tarpeisiin.

kulle 12.jpg
Juha Alahurula ja Sven-Erik Bucht kulteenvedossa 2017. Kuva: J.Niskala.

Perinteen ylläpito

Kullepyynti oli voimissaan vielä kuusikymmentäluvulla mutta seitsemänkymmentäluku muutti elinkeinon. Maaseudun elinkeinojen murros ja maalta kaupunkiin muutto on vähentänyt kalastuksenkin taloudellista merkitystä. Pikku hiljaa nuotta- ja kullekalastuksen sijasta suvannoille ilmaantui vähemmän miesvoimaa vaativa kulkuverkkokalastus, joka on helpottanut kalastusta. Kulkuverkko saa olla korkeintaan 120 metriä pitkä ja kalastus toimii siten että verkko pannaan apajaan ajelehtimaan ilman, että se olisi kiinni esimerkiksi veneessä. Verkko on silmäkooltaan 50-70 -millinen ja kaksi ja puoli metriä korkea. Virtasiivet ohjaavat sen kulkua yli hiekkapohjan alavirtaa kohti. Kulkusyvyys on tärkeä, jotta pohjassa uiva lohi tarttuu verkkoon. Kaksi kalastajaa hallitsee verkon laskun veteen helposti, toinen hoitelee aliset ja toinen yliset verkon puolet. Kulkuverkkopyynti on jatkumo vanhaan perinteeseen, joka on kalastusoikeiden omistamille manttaalitaloille edelleenkin tärkeä yhteisöllinen harrastus. Vanhaa kulletta heitetään taidon ylläpitämiseksi ja näytösluontoisesti.