Lauttamies-patsas

Lauttamies-patsas Kukkolassa on kunnianosoitus raskaalle työlle, jota uittomiehet tekivät vuosien 1860-1971 aikana Tornionjoella. Tukinuitto oli yksi tärkeimmistä kuljetusmenetelmistä 1920-luvulle asti. Erityisesti Pohjois-Suomessa, uittomatkat saattoivat olla jopa 300-500 km pitkiä. Yhden tukin matka lähtöpaikasta merelle saattoi kestää kolmekin uittokautta. Osasyynä tähän olivat luonnonolot ja sääntely kalastuksen vuoksi. Uitto-olosuhteet olivat primitiivisiä. Suomessa oli 1914 noin 70.000-80.000 uittomiestä, useimmat heistä nuoria.

(VALOKUVA TULOSSA)

sijainti: Kukkolankoski
suunnittelija: Ensio Seppänen
paljastettu: 30.7.1961
paljastaja : Einari Liakka, Valde Nasi, Jarl Sundqvist

Sahateollisuuden syntyessa Tornionjoen suulle 1860-luvun alussa, tuli tarve saada raaka-ainetta myos ylempaa joen vaiku­tuspiirista. Tornion väylan varteen puut laskettiin kevättulvien aikana irtouittona. Taalla ne ”vittattiin” lautoiksi.

Perusyksikko lauttauksessa oli ”lasku”. Se oli kolmen tai neljan taysmittaisen tukin pituinen ja noin 8-9 metria leveä tiiviisti toinen toisiinsa koivuvitsoilla kiinni kytket­ty kokonaisuus. Laskun jokaiseen nurkkaan sidottiin maasta juurineen revitty kanto. Tahan puolestaan kytkettiin suuri airo eli mela. Näilla sekä soudettiin etta ohjattiin lauttaa.

Joen ylajuoksun lauttauspaikoillla neljä laskua yhdistettiin yhteen ja saatiin ”teli eli telki”. Puut uitettiin telkinä aina Vuennonkosken niskaan, Pekanpäähan saakka. Täällä telki hajoitettiin jälleen laskuiksi, joita vahvistettiin, ja kahdeksan miehen ”kos­kiroikka”, joista yksi oli peramies, laski Vuennonkosken ja Matkakosken alas Ruotsin puolella olevaan Tuoheanlahteen. Koskiroikka palasi Vuennonniskalle uutta laskua hakemaan, mutta sopimuksen eli hursee­lin tehnyt telin patruuna lähti, lauttansa kokoon saatuaan, viemään kuljetusta edel­leen kohti Kukkolan Kallionpäätä. Täältä lautan kuljetuksen ohi Kukkolankosken hoiti oma koslkiroikkansa .

Telki jaettiin Kallionpäässa kahtia ”puoliskoiksi”, ts. kahdeksi perättäiseksi laskuk­si. Peräkkäin olevissa laskuissa oli kummassakin neljä miesta, joista yksi oli perämies. Kosken niskassa laskut irrotettiin ja näin suurta taitoa vaativat laskut ohjattiin kos­kea alas suvantoon. Täällä kaksi laskua jälleen yhdistettiin puoliskoiksi, ”koskiroikka” palasi Kukkolaan, mutta ns. ”kaupunkiopas” oli telipatruunalla toisena ohjaamassa puoliskoa alas jokisuun haminaan. Täältä telipatruuna ja kaupunkiopas nousivat jäl­leen Kukkolan Kallionpäähan ja toivat toisen puoliskon vastaanottajalle.

Määränpäässä puutavarayhtiöiden ns. värppimiehet lukivat telin, toisin sanoen tarkastivat puumäärän ja tekivät tarpeelliset merkinnat patruunalla olevaan hursee­liin. Yhtiön konttorista, joko Haaparannalta tai Torniosta, telin patruuna sai tilin. Hän oli puolestaan maksanut koskien laskuista johtuvat menot. Tämän jälkeen telinpat­ruuna otti kurssin pohjoiseen hakeakseen uuden puuerän.

Lautan lasku oli vastuunalainen ja suurta rohkeutta vaativa työ. Sen varaan ra­kentui sahateollisuus ja sen varaan moni muukin toimeentulon asia. Siksi veistos on tyon sankaruuden monumentti. Viimeinen tukkilautta laskettiin heinäkuussa 1971.